Kaisa, 19 v
"En ollut ikinä ennen käynyt Herttoniemessä, kun lähdimme sinne
ystävieni kanssa retkelle ex tempore , kesäloman ensimmäisenä päivänä. Kiertelimme,
nauroimme ja uimme. Herttoniemi tuntui
ihanalta.
Olen tukiasumisen asiakas. Se on antanut minulle arvokkaan mahdollisuuden
olla itseni ikäinen: melkein aikuinen. Voin ottaa vastuuta ja olla itsenäinen
tietäen silti, että minulla on tuki, jos jotenkin töppään. Toisaalta
raha-asioita on aika vaikea möhliä, kun tukihenkilö auttaa niissä. Hetket
tukihenkilön kanssa ovat luontevia ja leppoisia. Tuntuu, että voin luottaa
arjen lutviutumiseen.
Olen huomannut muutoksia itsessäni. Olen enemmän sinut
itseni kanssa, enkä ole enää niin väsynyt, sillä kotini vähentää väsymystäni eikä
päinvastoin. Ennen latasin akkuni jossain muualla, mutta nyt teen sen kotonani.
Eräs kaverini huomautti huolestuneena, että minusta on tulossa kotihiiri. Minua
se lähinnä huvittaa. Toisaalta nyt, kun minulla on kiintopiste, voin viilettää
menemään, kun siltä tuntuu.
Säätiö tekee tärkeää työtä ja olen äärimmäisen kiitollinen
siitä, että elämäni on uuden kotini ansiosta keventynyt ja helpottunut."
Joonatan, 18 v
"Muutin Helsinkiin lukioon 16-kesäisenä. Tällöin oli selvää, että asun opiske- luaikani äitini kanssa saman katon alla. Suureen kaupunkiin siirtyminen oli toki iso, mutta myös kaivattu, elämänmuutos. Hyvä uusi alku risteiltyäni mummini ja isäni välillä vuosia.
Koulu tuntui juuri minun paikaltani, ja myös äitini ja hänen kahden koiransa kanssa eläminen sujui alkuun loistavasti. Toki konflikteja syntyi silloin tällöin. Koin äitini olevan välillä turhan kärkevä sanavalinnoissaan ja tavoissaan esittää asiansa. Olinhan kuitenkin vielä lapsi, ja oman vanhempansa auktoriteettia on hankala kyseenalaistaa.
Vierähti puolitoista vuotta ja riitojen määrä tiheni ja
laatu paheni. Useimmiten kyse oli koirista, joiden hyvinvointi oli äidilleni lähes
pakkomielteistä johtuen enemmän tai vähemmän psyykkisistä sairauksista, joita
hänellä oli todettu olevan.
Näihin aikoihin kuulin myös ystävältäni ensimmäisen kerran
Nuorisosäätiöstä, jossa hän oli tukiasujana. Hän oli sattumalta mukana yhdessä todella
käsiin räjähtäneessä illassa, jolloin hän kertoi, ettei elämän välttämättä
kuuluisi olla tällaista.
Otin asiasta enemmän selvää, mutta sana "tukiasuminen" on hankala istuttaa omiin tarpeisiinsa. Hieman ennen täysi-ikäistymistäni olin kuitenkin jo fyysisiksi muuttuneiden kahakoiden johdosta päättänyt sopia tapaamisajan, ystäväni kehoittamana, Nuorisosäätiöön. Tilanne jännitti etukäteen todella kovasti, mutta paikalle päästyäni ja juttelun aloitettuani olin yllättynyt, miten helppoa ja turvallista tilanteestani kertominen loppujen lopuksi oli.
Yksin asuminen ja täysi itsenäisyys tuntuivat uskomattomalta, jopa pelottavalta. Käytännön asiat hoidettiin kuitenkin Nuorisosäätiön työntekijän kanssa, ja kaikki sujui helpommin kuin olisi ikinä osannut toivoa.
Tapaamisia sovittiin myös jatkolle, jolloin hoidettiin paperihommia ja sen sellaista, ja näitä hetkiä osasin jopa jo odottaa. Tunne siitä, että oli joku jolle puhua luottamuksella sekä siitä, että tekee tilanteellensa jotain, kannusti myös arjessa.
Nyt olen asunut Nuorisosäätiön asunnossa jo puolisen vuotta. Opiskelun ohella teen myös ilta-, viikonloppu- ja lomatöitä
pikaruokaravintolassa. Välit äitini kanssa ovat hänen ensimmäisen säikähdyksensä
jälkeen parantuneet kuin itsestään. Ehkä hän ei vain ollut holhoojatyyppiä
tai minä kaipasin omaa, vähemmän sidottua elämää.
Vaikeinta tilanteessa loppujen lopuksi olikin tiedostaa oman avun tarve. Ajatus siitä, että oma elämä on hankalampaa kuin sen tulisi olla, ei ole helppoa uskoa ilman ulkopuolista vakuuttelua. Päätös hakea tukiasuntoa oli kuitenkin elämäni tähän mennessä mahdollisesti paras. Tulen ikuisesti olemaan kiitollinen sekä Nuorisosäätiölle että ystävälleni, joka kertoi minulle säätiön tukiasumisesta."
